– Taneli ulvoi viime yönä niin, että pual kylää valvoi silmät selällään. Saikos Jarna-neiti yhtään nukuttua?
El Pappa otti potan mallisen kypärän pois munan muotoisesta päästään ja iski Jarna Vaherille silmää. Potan alta paljastui paksu ja karhea hiuspehko, joka oli niputettu niskaan poninhännälle. Silmät tuikkivat ilkikurisesti ja vasemmassa korvalehdessä kimalteli kultainen rengas.
Jarna tiesi, että mies härnäsi häntä tahallaan, ja tuhahti. El Pappa rehvasteli kuin mikäkin rahvaanomainen moukka, kuin kivikaudelle jämähtänyt vanha ukko. Vaikka oikeastaan he olivat kyllä molemmat vielä melko nuoria, Jarna Vaher 62 ja El Pappa vain muutamaa vuotta sitä vanhempi.
Jarna oikaisi ryhtinsä ja työnsi leukaansa eteenpäin, nosti nenänsä pystyyn.
– El Papallekin minä olen rouva Vaher. Ja sitäpaitsi minä nukuin kuin tukki.
Jarnan puheesta saattoi vieläkin erottaa häivähdyksen vanhasta aksentista, vaikka hän oli yrittänyt päästä siitä kaikin keinoin eroon. Hän ei vain millään tahtonut sulautua joukkoon, ei kyennyt yhdeksi heistä, ei sitten millään.
Sitä paitsi Jarnasta koko juttu oli silkkaa hölynpölyä. Tarina nimittäin kertoi, että yhdellä Pyterlahden muinaisista kivilouhoksista työskenteli Venäjän vallan aikana Taneli-niminen työnjohtaja, tiukka ja kurinalainen mies. Kun kivenmurikoita sitten kuljetettiin laivoilla Pietariin, himoitsi Taneli kuumeisesti matkalle mukaan. Hän halusi ehdottomasti nähdä Aleksanterin monoliitin, jonka massiivinen varsi oli hakattu louhoksen punaisesta graniitista. Mutta proomu karahti karille keskellä Rautalanselkää ja upposi miehistö mukanaan. Ja pian sen jälkeen palasi Tanelin haamu työmaalle kummittelemaan. Joskus kosteina kesäöinä saattoi vieläkin kuulla peltoja pitkin vaeltavan valituksen, joka aamun tullen hiljalleen vaimeni.
Jarna Vaher ei uskonut vanhoihin taruihin sen enempää kuin kummituksiinkaan. Eikä hän ymmärtänyt, miksi kukaan muukaan uskoisi.
– Mutta tuleekos Jarna-neiti ylihuomenna katsomaan, miten mie nappaan tämän vuoden petankkimestaruuden itselleni?
– Rouva Vaher. Ja taidan jättää sen tänäkin vuonna väliin.
Hän jättäisi väliin myös saappaan- ja kananmunanheittokilpailut, puhumattakaan perinteisestä Aino ja Reino -maantiejuoksusta, jossa porhallettiin mattolaiturilta toiselle kyseisen nimisissä aamutossuissa. Jarnan mielestä Pyterlahden kyläläiset olivat vinttihimmeitä kaikki tyynni.
El Pappa tarttui Jarnaa sormista ja moiskautti kostean suudelman keskelle kämmenselkää. Sitten mies painoi potan takaisin päähänsä, polkaisi mopedinsa käyntiin ja kaasutteli pois Reino-tohvelit jalassaan. Nahkaliivin selkämyksessä luki suurin, oranssein kirjaimin: El Reinos.
El Pappa oli Pyterlahden mopokerhon presidentti.
Jarna huiskautti kämmenellään pakoputken tuprauttamaa savupilveä kauemmas ja yritti estää vastenmielisen katkun tarttumista vastapestyihin ja silitettyihin vaatteisiinsa, sekä siniharmaaseen, pöyhkeään hiuskuontaloonsa. El Pappa heilautti kouraansa iloisesti takaisin.
Jarna tuhahti uudelleen ja kaivoi käsilaukusta nenäliinan, pyyhkäisi huulten jäljet pois kämmenselästään. Hän ei ymmärtänyt, miksi mokoma pappa kiusasi häntä. Niin oli tapahtunut heti siitä päivästä lähtien, kun Jarna aikoinaan ilmestyi kuin tyhjästä Pyterlahden kyläpahaseen ja hankki itselleen piskuisen puutalon miehensä ”perintörahoilla”.
– Mihinkäs El Papalle tuli noin kiire?
Jarna käännähti matalan, soinnikkaan äänen suuntaan ja kohtasi nuoren, jäntevän vartalon, joka oli tehnyt muutakin kuin maannut sohvalla. Mopokerhon nahkaliivin ja tohvelit oli sillä kertaa korvannut Vaalimaan tullin tummansininen työasu.
– Aikoo kuulemma päihittää Iivari Kinnusen petankissa, Jarna vastasi ja taitteli nenäliinan takaisin laukkuunsa.
– Jos saan sanoa, niin ei onnistu. Se tulee olemaan miulle jo kolmas perättäinen mestaruus.
Iivari haukotteli ja peitti kämmenellä suunsa. Mies näytti väsyneeltä, oli todennäköisesti tehnyt pitkää vuoroa tullissa, tarkistanut venäläisten viisumeita, rekkamiesten papereita ja suomalaisten bensaturistien takapakseja, ja käännyttänyt asiattomat takaisin rajan taakse.
– Taneli on ilmeisesti herännyt taas henkiin. Saikos rouva Vaher unta, kun se oli viime yönä niin pahalla tuulella?
– Ei kai se Iivari Kinnunenkin niitä kirottuja kummitusjuttuja kuuntele?
Jarna mulkaisi miestä, joka naurahti väkinäisesti. He kaikki karsastivat yhä Jarnaa, vaikka siitä oli jo melkein kaksikymmentä vuotta. Pienellä paikkakunnalla kun ei mikään pysynyt koskaan salassa.
Iivari toivotti nopeasti hyvät päivänjatkot ja kiiruhti töihin. Jarna jäi katsomaan Iivarin perään ja mietti, että jos olisi ollut puolta nuorempi, niin Iivariin olisi voinut ihastuakin. Komea Iivari oli, ja kohtelias, aivan toista maata kuin El Pappa.
Hän oli kuitenkin lakannut unelmoimasta jo kauan sitten, silloin kun ei nähnyt enää muuta mahdollisuutta kuin paeta vaikutusvaltaista, tai pikemminkin mielivaltaista, miestään lahden yli Suomeen. Siitä ajasta hän ei halunnut puhua. Ja siltikin kaikki olivat heti tienneet, kuka hän oli.
Eikä hän myöskään kaivannut enää rakkautta. Hän halusi vain elää tavallista, tuttujen rutiinien rytmittämää elämää, mikä kuitenkin tuntui olevan tässä pienessä, edelliselle vuosisadalle unohtuneessa Pyterlahden kylässä kerta kaikkiaan mahdotonta.
* * *
Seuraavana yönä myös Jarna Vaher heräsi valitukseen, joka tunki syvälle sydänalaan asti. Se kantautui vanhan louhoksen suunnalta ja vaelsi Pyterlahden peltojen yli aina makuuhuoneen avoimesta ikkunasta sisään. Välillä huuto hiljeni, kunnes uusi parkaisu leikkasi taas ilman kahtia. Jarna oli kuullut samanlaisen äänen joskus lahden takaisessa elämässään myös omasta suustaan.
Hän ei saanut enää unta, vaan nousi ylös vuoteesta, puki ylleen suorat housut ja ohuen villatakin ja tassutteli olohuoneen läpi jo paremmat päivänsä nähneeseen tupakeittiöön. Lattialankut narahtelivat askelten alla ja lisäsivät yön sakeaa tunnelmaa.
Hän haudutti posliinisessa kannussa itselleen teetä ja kaatoi höyryävän kuuman nesteen prinsessa Dianan kuvalla varustettuun, kultareunaiseen kuppiin. Keittiön kaapista löytyi koko Englannin kuninkaallinen mukiperhe, mutta Diana oli niistä Jarnan ehdoton suosikki, vaikka prinssi Harry olikin viime aikoina kirinyt hyvälle kakkospaikalle.
Teen sekaan Jarna lorautti tilkan maitoa ja istahti sitten ikkunan ääreen kuppi kädessään. Kuuma juoma lämmitti sormenpäitä ja huurusti silmälasien pinnan sumeaksi samalla tavalla kuin loppukesän kolea usva, joka levisi hiljalleen Rautalanselältä kohti kylää.
Kun hämärä alkoi lopulta väistyä, Jarna pakkasi käsilaukkuunsa vesipullon, puhelimen ja pippurisumutteen, jonka oli kauan sitten hankkinut itselleen turvaksi. Nyt sitä ei oikeastaan olisi enää edes tarvittu. Kaikki kyläläiset tiesivät senkin, että hänen entinen miehensä oli kuollut ja kuopattu venäläisten ampuma luodinreikä otsassaan.
Rauha hänen sielulleen.
Jarna talutti polkupyörän ulos pihan puuvajasta, laittoi laukkunsa pyörän koriin, kiinnitti vaaleanpunaisen kypärän päähänsä ja lähti polkemaan kohti vanhaa louhosta. Hän oli päättänyt, että jos nyt kuitenkin sattuisi kohtaamaan louhoksella aaveen, mitä hän ei tietenkään uskonut tapahtuvan, niin hän sumuttaisi kummituksen tiehensä. Mutta todennäköisemmin hän löytäisi täysin järkeenkäyvän selityksen yölliselle äänelle. Oli jo korkea aika haudata Taneli lopullisesti.
Ilma oli kostea ja raskas, kun Jarna kääntyi kapealle, mutkaiselle hiekkatielle. Hän polki hitaasti mäkiä ylös ja alas, kunnes saapui louhokselle osoittavan puukyltin luo ja jätti polkupyörän nojaamaan kylttiin ja jatkoi matkaansa jalan.
Meren läheisyydessä usva tiheni hattaran sakeaksi, ja kosteuden saattoi lähestulkoon maistaa huulilta. Jarna puuskutti hengästyneenä ja harhaili metsikössä kuin pilven keskellä, vailla kiintopistettä, johon tarttua. Maisema vääristyi, ääriviivat pehmenivät ja kaikkialla ympärillä lainehti harmaata, jonka takana oli vain lisää harmaata.
Hän haistoi meren tuoksun, Rautalanselän mutapohjan ja vihreän merilevän. Louhoksen kivikasat ja jyrkänteet kasvoivat sammalta ja jäkälää, kätkivät sisäänsä ikiaikaisia salaisuuksia. Siellä täällä oli kappaleita särkyneistä pylväistä, jotka oli alunperin tarkoitettu Iisakin kirkkoon Venäjälle. Hän löysi myös työnjohtaja Tanelin pystysuoraan kallioseinämään hakkaaman ohjesäännön kurittomille työläisille: Ze joka ei tottele izäntä niin ze zapi etziiä työtä ja leipä neuwollan joz hän tahto. Kirjoituksen alapuolella vesi tiivistyi kimmeltäviksi pisaroiksi mustikanvarpuihin.
Jarna hapuili eteenpäin ja saapui paikalle, josta Pietariin pystytetty Aleksanterin monoliitti oli muinoin irrotettu. Louhikkorinteen alle notkelmaan oli muodostunut matala, soistunut lampi. Usva viipyi lammen yllä ja valo imeytyi tiheään harsoon. Saniaiset lepäsivät liikkumattomina.
Hän melkein astui suuren, ruskealaikkuisen sammakon päälle ja päästi suustaan täysin hienoille rouville sopimattoman älähdyksen. Kosteudesta kiiltävä eläin loikkasi ruohomättään seasta kivelle turvaan ja jäi siihen nököttämään. Jarna kallisti päätään ja hetken aikaa he tuijottivat toisiaan, Jarna ja sammakko.
Kunnes hiljaisuuden rikkoi rasahdus, joka sai Jarnan säpsähtämään ja sammakon katoamaan takaisin mättäiden lomaan. Jarna pyörähti ympäri ja tunsi aavemaisen, kostean henkäyksen kasvoillaan. Häntä puistatti.
Hän haki tukea puun rungosta ja hengitti syvään, kunnes vähitellen rauhoittui. Ei siellä ketään ollut, ei ketään missään, vain hän, vain Jarna. Varmuuden vuoksi hän kaivoi kuitenkin pippurisumutteen laukustaan ja puristi sitä tiukasti kädessään samalla, kun kiipesi ylemmäs kalliolle, jossa sijaitsi siro, puinen kappeli. Sen taakse oli haudattu kaikki ne louhoksen työläiset, jotka olivat kuolleet kivijärkäleiden alle.
Jälleen rasahti.
Jarna otti nopeasti muutaman askeleen täysin umpimähkäiseen suuntaan ja yritti hahmottaa, missä oli pohjoinen ja missä meri. Ja silloin Jarna huomasi hänet.
Laiha, ryytynyt olento istui maassa kahden puunrungon välissä kädet kohotettuina kohti taivasta. Kalpeat kasvot olivat notkahtaneet vasten rintaa, ja hetken verran Jarna kuvitteli sittenkin kohdanneensa Tanelin.
Mies ei liikahtanut, ei avannut silmiään. Hän ei näyttänyt edes hengittävän. Käsien asento oli luonnoton, eivätkä ne sopineet yhteen velton vartalon kanssa. Jarna astui varovasti lähemmäs ja näki, että miehen kämmenet oli naulattu kiinni puunrunkoihin, joiden välissä mies lepäsi. Käsivarsia alaspäin valunut veri oli kuivunut kiinni ihoon.
Hän kosketti varovasti miehen retkottavaa päälakea ja kokeili pulssia. Kesti kauan, ennen kuin hän tunsi sormenpäidensä alla heikon sykkeen. Mies oli vielä juuri ja juuri elossa. Eikä kummituksia ollut olemassakaan, ei varsinkaan Tanelia. Tämä tässä oli silkkaa pahuutta.
Jarna työnsi pippurisumutteen takaisin käsilaukkuunsa ja kaivoi puhelimen tilalle. Vaikka hätänumerosta vastattaisiinkin heti, Jarna tiesi, että joutuisi odottamaan vielä pitkän tovin. Louhokselle, Jumalan selän taakse, poliisin tulo kestäisi ikuisuuden, sillä auto saapuisi aina Kotkasta asti. Venäjällekin oli lyhyempi matka, sen rannat siinsivät sumeina heti Rautalanselän toisella puolen.
Samalla, kun puhelin hälytti, kuului jostakin kauempaa vaimea, epätasainen moottorin surina, joka vähitellen kaikkosi valkenevaan aamuun. Oliko paikalla sittenkin ollut joku Jarnan lisäksi?
Jarna tarkasteli miehen kämmeniä tarkemmin. Naulat olivat uponneet syvälle ihon sisään. Ja vaikka naulan rei’istä tihkunut veri oli vanhaa, osa ruhjeista oli tuoreita. Äskettäin tehtyjäkö? Miehen huuli oli halki, toinen silmä turpoamassa umpeen ja nenästä valui kirkasta verta. Samassa ruhjottu vartalo liikahti.
– Vettä, mies kuiskasi heikolla äänellä venäjäksi.
Jarna kiersi vesipullon korkin auki ja mies raotti huuliaan. Silloin miehen sielu purkautui huokauksena ulos suusta ja Jarna kavahti taaksepäin. Pullon korkki lipesi hänen sormistaan ja kieri kivilohkareen alle.
Jarna pudisti päätään. Ei sielua voinut nähdä, se oli vain viileästä ilmasta johtuvaa vesihöyryä, niin se oli, niin sen oli pakko olla. Ja jos hän ei olisi ollut niin hieno rouva kuin oli, hän olisi todennäköisesti kironnut, mutta nyt hän tyytyi vain työntämään kätensä kiven koloon ja tunnusteli sen pimeyttä.
Korkin sijaan hänen sormenpäänsä törmäsivät vasten sileää, viileää pintaa, joka tuntui samalla kaarevalta. Jarna kiersi sormensa sen ympärille ja veti lohkareen raosta esiin kämmenen kokoisen kivikuulan, johon oli kaiverrettu pysty- ja vaakasuuntaisia uria. Kuula oli kyllä graniittia, mutta se ei voinut ollut peräisin louhokselta, sillä sen tasaiseksi hiottu pinta kiilsi uutuuttaan. Mikä kumma se oikein oli? Jarna sujautti pallon laukkuunsa. Hän tutkisi sitä myöhemmin.
Hyvissä ajoin ennen poliiseja paikalle saapuivat rajavartiosto ja ensihoitajat, joiden vanavedessä louhokselle ajelivat moponrohjakkeillaan myös El Pappa ja Iivari. Vaikka sumu olikin jo menettänyt otteensa, louhoksen kalliot huokuivat yhä yön kylmyyttä, ja päivästä oli tulossa pilvinen.
* * *
– Miksi ihmeessä joku haluaisi naulata ryssän puuhun? Se on mafian tekosia, sano miun sanoneen. Viron mafia, Venäjän mafia, mafia kuin mafia.
El Pappa heristi sormeaan niin, että pöytä heilahti. Miehen edessä pöydällä oli prinssi Charlesin kuvalla varustettu kuppi, josta läikähti teetä pöytäliinalle. El Pappa oli niin tohkeissaan, ettei edes huomannut sitä. Jarna ojensi El Papalle servetin ja mies katsoi sitä hetken ihmeissään ennen kuin länttäsi sen tahran päälle.
Jarna oli yrittänyt käännyttää herraa mopoineen pois pihamaaltaan, mutta El Pappa oli tunkenut väkisin sisälle tupaan. Jarna ei voinut ymmärtää miksi? Jarna tiesi kyllä, että myös El Pappa oli kuullut huhuja hänen menneisyydestään. Luuliko mies, että Jarnalla olisi jotain tekemistä asian kanssa?
El Papan puhuessa puuta heinää, Jarna asetteli kaikki ikkunalaudalla seisovat kukkopillit katsomaan samaan suuntaan, kohti länttä, ja pyyhkäisi seitinohuen pölykerroksen pois niiden posliinikuontaloilta. El Pappa nappasi yhden kukoista käteensä, sen ainoan jonka Jarna oli tuonut mukanaan lahden takaa, ja puhalsi siihen. Ääni oli käheä, mutta edelleen tunnistettava.
Jarna ei olisi halunnut kuulla sitä. Se sai hänen ajatuksensa vaeltamaan vuosikymmenten taakse, vyönsoljen läimähdykseen paljasta ihoa vasten, haljenneeseen huuleen, katkenneeseen hampaaseen. Vaikka tilalla olikin nykyään titaanista muokattu etuhammas, tunsi hän edelleen silloin tällöin vihlovaa haamusärkyä.
El Pappa hätkähti Jarnan katsetta ja laittoi kukon nopeasti takaisin paikoilleen.
– Se sama ryssä on jo pitkään kiertänyt muka valokuvaamassa niitä vanhoja louhosten jäänteitä. Jotain muuta se siellä kivikasojen seassa touhusi, se on varma.
– Ei tällä minun löytämälläni miehellä mitään kameraa mukanaan ollut.
– Höh. Minneköhän se oli sen kadottanut?
– Niin, sitä hän ei kyllä meille enää itse kerro.
Jarna pyyhkäisi servetillä kukkopillin pään puhtaaksi ja asetti pillin tarkasti oikealle paikalleen ikkunalaudalle.
Venäläinen ei ollut selvinnyt sairaalaan asti. Kun ensimmäistä naulaa oli alettu irrottaa puusta, oli mies päästänyt ensin ilmaa viistävän rääkäisyn ja sen perään muutaman syvän korahduksen. Sitten mies oli räväyttänyt silmänsä auki, tuijottanut eteensä kuin olisi noutajan kohdannut ja sylkäissyt veret suustaan. Iivari joutuisi ostamaan itselleen uudet Reino-tossut. Sen jälkeen venäläinen oli lyyhistynyt kasaan ja menettänyt tajuntansa.
– No, tuleekos Jarna-neiti sitä petankkia katsomaan?
El Pappa oli jälleen kerran vaihtanut puheenaihetta ja kaivoi rasvatahraisilla kourillaan puhelimensa esille. Hän osoitti kuvaa puhelimen näytöllä. Kuvassa Iivari piteli käsissään neliskanttisella jalustalla seisovaa petankkipokaalia.
– Tämä on viime vuodelta. Pokaali on komia, mutta samaa ei voi kyllä sanoa edellisestä voittajasta.
Jarna vilkaisi kuvaa ensin puoli huolimattomasti, nappasi sitten puhelimen kokonaan El Papalta, laittoi silmälasit silmilleen ja katsoi tarkemmin.
– Miun pitäisikin hakea se pokaali pois Iivarilta. Olisi sitten huomenna valmiina seuraavalle mestarille, nimittäin…
El Pappa tökki sormella omaan rintaansa.
– Niin niin.
Jarna pyöritteli silmiään ja ojensi puhelimen takaisin. Hän kietoi silkkihuivin kaulaansa, tarttui käsilaukkuunsa, marssi eteiseen ja iski vaaleanpunaisen pyöräilykypärän päähänsä.
– Minä tulen mukaan.
Ulkona Jarna kiipesi El Papan mopon tarakalle ja puristi toisella kädellä tiukasti laukkuaan, toisella El Pappaa vyötäröltä, kun mies polkaisi ruosteisen mopedinsa käyntiin.
El Papan poninhäntä lepatti tuulessa ja hiukset kutittivat Jarnan kasvoja, kun he kaartelivat mutkaista tietä eteenpäin. Se tuntui Jarnasta oikeastaan ihan mukavalta. El Pappa oli omituinen, mutta pakko myöntää, omalla tavallaan kiehtova mies. Ehkä Jarna joskus vielä uskaltaisi…
El Pappa hidasti, kun he lähestyivät rivitaloaluetta, ja sen vieri viereen rakennettuja tasakattoisia asuntoja. Päätyasunnon edessä seisoi Iivarin vanha pappatunturi ja El Pappa pysäytti omansa sen viereen. Jarna nousi kyydistä, riisui kypärän päästään ja pöyhi siniharmaat papiljottikiharansa jälleen ilmaviksi.
Iivarin kasvot olivat kalpeat ja silmänaluset mustat, kun hän aukaisi ulko-oven. Posken hymykuopassa nyki elohiiri ja sormet hypistelivät tyhjää.
– El Pappa ja rouva Vaher. Mikäs teijät tänne lennätti?
– Petankkivaltikka.
Iivari painoi kulmakarvansa kurttuun, vilkuili taakseen ja nyki korvaansa. Silmät verestivät ja katse harhaili, käsi tärisi.
– Tuota noin, missähän se on? Kun on tämä remontti aika pahasti kesken.
– No, tunnistaakohan Iivari Kinnunen tätä?
Jarna nosti graniittisen pallon laukustaan ja piteli sitä kämmenellään aivan Iivarin kasvojen edessä. Hän nautti reaktiosta, jonka sai aikaan. Molemmat miehet tuijottivat palloa kuin aavetta.
Sitten Iivari sävähti liikkeelle ja tönäisi El Papan tieltään. El Pappa kaatui. Ulko-ovi jäi auki. Eteisessä lautojen ja seinäpaneelien keskellä makasi naulapyssy ja naulakossa roikkui järjestelmäkamera.
Iivarin mopovanhus yskähteli epätasaisesti, kunnes katosi lopulta samaan suuntaan, josta Jarna ja El Pappa olivat hetkeä aikaisemmin saapuneet. Jarna auttoi El Papan takaisin jaloilleen ja rapsi hiekat tämän vaatteista. Ehkä miehestä saisi vielä kuta kuinkin ihmisen näköisen, jos tämä vain suostuisi luopumaan iänikuisista Reino-tossuistaan.
– Halvatun Iivari. Mikäs hitto sille tuli? ihmetteli El Pappa.
– Pitänee hälyttää rajavartijat takaisin louhokselle.
Jarna ojensi kivikuulan El Papalle, joka tarttui Jarnaa sormista ja moiskautti kostean suudelman keskelle tämän kämmenselkää. Tällä kertaa Jarna ei vetänyt kättään pois.
* * *
Viilenevän illan usva väreili jälleen pitkin Rautalanselän pintaa. Televisiossa ohjelmat vaihtuivat toisiin, teen purut kuivuivat pöydälle unohtuneen Diana-kupin pohjalle ja Jarna torkkui keinutuolissaan, kun puhelin piippasi.
Hän havahtui ääneen, nosti lukulasit nenälleen ja avasi saapuneen viestin: Jalusta löyty pupelikosta. Täynnä amfetamiinia, sano sinivuokot. Pistin pallon paikoilleen. Tullin valvontakamerassa näkyi kuulemma sekä yks tuttu ryssä että valtikka. Iivari huristeli maijalla Kotkaan. Lähtisikös Jarna-neiti daamikseni mopokerhon veteraaniralliin Virojoelle?